Aluekehityksen ja verkostojen eturivin tutkija Markku Sotarauta on monesti korostanut, että alueiden ja verkostojen menestyksen perustana ovat ”kilpailukykyiset yksilöt”. Yrityksissä, julkisella sektorilla, julkisessa sanassa ja tiede- ja opetusmaailmassa avainhenkilöiden tulisi olla sellaisia. Silloin ”otekorkeus” olisi oikea sekä harjoittelu riittävän pitkäjänteistä ja tehokasta. Näin pärjätään ja syntyy hyvää työn jälkeä. Erään kollegan leikillistä lausahdusta siteeratakseni ”hyvää koetetaan tehdä, mutta priimaa pukkaa tulemaan”.
 
Millaisia ominaisuuksia yksilöiden kilpailukykyyn tarvitaan?  
Riittävä tiedollinen ja taidollinen pätevyys on vasta välttämätön lähtökohta. 
Ellei näin ole, toteutuu painajaisuni, jossa henkilö on noussut pätemättömyytensä tasolle. 

Lisäksi tarvitaan hyvää peruskuntoa niin henkisesti, sosiaalisesti kuin fyysisestikin. Esimerkillä johtaminen ei onnistu salassa juopottelevalta pomolta tai itseään jatkuvasti esillä pitävältä narsistilta. Esimies, jolle alaiset naureskelevat selän takana, vaikuttaa lähinnä pelleltä. Rehellisen näytteleminen ei onnistu valheesta kiinni jääneeltä jne. Niin makaa kuin petaa. 
Henkinen kunto sekä mielen hallinta ja riittävä tasapaino ovat ydinelementtejä hyvän verkostotoimijan substanssirepussa. Joillakin ne tuntuvat olevan syntymälahja, mutta useimmilta edellytetään jatkuvaa taitojen hiomista arkityössä. Päivittäiset kohtaamiset kollegojen kanssa ja jatkuvat haasteet verkostotoiminnan ylläpidossa ja kehittämisessä muodostavat oivan ”living-labin”, jossa henkinen kantti ja kypsyys vahvistuvat. Harjoitus tekee mestarin- sanonta pätee tässäkin asiassa.

Osa ammattitaitoa on ns. hiljainen tieto – vuosien kokemus, joka antaa eväät keskittyä oleelliseen. Sitä on usein vaikea pukea sanoiksi. Kun kokeneelta ammattilaiselta kysyy, miten hän toimii, vastaus monesti kuuluu ”en tiedä, se vain tuntuu toimivan”. Veli- Matti Tolosen ja Riitta Asikaisen kirjassa ”Yrityksen hiljainen osaaminen” on erinomainen kuvaus hiljaisen tiedon olemuksesta. Tarina kertoo korjaajasta, joka kutsuttiin tutkimaan jumittunutta höyrylaivan putkistoa. Korjaaja kolkutteli pienellä vasaralla putkia ja pannuja, kuunteli syntyneitä ääniä ja mietti hetken. Sitten hän paukautti toisella isolla vasaralla valitsemaansa kohtaan. Koneisto lähti liikkeelle. Hän lähetti työstään 1500 euron laskun, jota omistaja piti liian isona ja pyysi erittelyä. Uudessa laskussa luki: Höyrylaivan putkiston korjaus. Vasaran kopautus 30 euroa, tietäminen, mihin kopauttaa 1470 euroa, yhteensä 1500 euroa. Laivan omistaja maksoi laskun. 

Toivon mukaan kaikilla verkoston jäsenillä on taito kopauttaa oikeaan kohtaan eikä vain naputella summamutikassa ja toivoa asioiden korjaantuvan.

Kolumnin kirjoittaja Upi Heinonen, upi.heinonen (at) verkostokonsultit.fi